Hetki ennen päivänlaskua

KATSELIVAT  TOISIANSA

Auringon viimeiset kellertävät säteet maalaavat liekehtivää taivaanrantaa. Muutama vene on rannassa, puettuina talviuneen. Muutama niistä on käytöstä jo poistettuja, siirtyneet eläkkeelle. Isohkossa, puisessa, merikelpoisessa niistä asustaa mieshenkilö. Paikalle laahustaa varsin räikeästi pukeutunut naisihminen. Eletään toukokuun loppua, 2000-luvun korkeasuhdanne aikaa Suomessa. Näissä henkilöissä se suhdanne ei näy.

KÄNNINKÄINEN:    Mikäs Päivänsädehän se sieltä raahustaa ja niin on siipi

maassa että.

P. SÄDE:                  Tartte heti... tuilla! Taikka mä vetasen...

KÄNNINKÄINEN:    On tainnut  joku vetäistä sinua, kun noin konkkaat?

P. SÄDE:                  Kaikki samanlaisia. Yhtään parempi siinä.

KÄNNINKÄINEN:    Mutta tänne lennähdit kuitenkin.

P. SÄDE:                  Voin mää poiskin mennä, jos se sua häirittee.

KÄNNINKÄINEN:    Että sieltäpäin tuulee. Teet niin kuin tahdot. Aina tehnyt.

P. SÄDE:                  Oisko mitään... kostuketta? Suuta kuivaa tää liihottelu.

KÄNNINKÄINEN:    Ja edellisestä paikasta serveeraus loppui?

P. SÄDE:                  Siinä kans oikee neropatti. Loppu mikä loppu.

Niin, että onko nektariinia eli ei? Tartte soittaa yhtään

siinä...

KÄNNINKÄINEN:    Onhan sitä... aina. Varsinkin kun noin kauniisti pyydetään.

P. SÄDE:                  Mää sulle kauneudet näytän. Paikan, johon ei aurinko paista.

KÄNNINKÄINEN:    Hillitse nyt itsesi. Minä haen, minä haen. Simaa vai mettä?

P. SÄDE:                  Eiku lährevettä...  tanan moinen homma yhen ryypyn takia.

KÄNNINKÄINEN:    Kas, tässä, olkaa niin höveliä. Simaa kuksassa.

P. SÄDE:                  Kurkku o ku hiekkapaperilla pyyhitty…    

AURINKO KUN PÄÄTTI RETKEN

Vesi liplattaa rantaan ja linnut laulaa. Aurinko on juuri painunut mailleen.

Sama aurinko rikkaille ja köyhille. Rannan kaunistukset, P. Säde

ja Känninkäinen katselevat palavaa taivasta. Känninkäisellä on risat

aurinkolasit nenällään.

KÄNNINKÄINEN:    Ollut aamusta asti kummallinen olo tai tunne.

P. SÄDE:                  Kolottaaks vanhan luita, vai?

KÄNNINKÄINEN:    Kun kolottaisikin. On kuin olisi kivi rinnan päällä.

P. SÄDE:                  Jos sulla on syrän suruja, kyllä sä mulle voit kertoo.

KÄNNINKÄINEN:    Sydänsuruja niin. Jos, siis jos niitä olisi, ne olisivat sinun aiheuttamia. Otatkos tunnollesi, jos minä päätän maallisen tallusteluni?

P. SÄDE:                  Mikä sut pirun tappas? Hä?

KÄNNINKÄINEN:    Mikä nyt elollisia tappaa ? Sairaus. Onnettomuus. Elämän väsymys. Luonnollinen poistuma. Sota.

P. SÄDE:                  Ja taas se alkaa. Mikä... vetin vilossoofi susta on oikeen tullu?Viime vuodet vaan pohtinu ja pohtinu, ollakko vaiko eikö olla?

KÄNNINKÄINEN:    Lopulta sitä on ilta ja naamiot riisutaan. Sitä miettii mihin kaikki päättyy? Pimeyteen vaiko valoon?

P. SÄDE:                  Sä sit oot herkkä ...kele! Ny, tää likka läks asuntolaan.

                                   Tartte kuunnella sun horinoitas, vaikka muutaman ryypyn tarjositki. Mun isoisäni tapas sanoa iltarukouksessaan: Tänäpänä täs ja huomenna hp.

KÄNNINKÄINEN:    Hp?

P. SÄDE:                  Haukan persies!

KÄNNINKÄINEN:    Mitäpä sitä muutakaan.

P. SÄDE:                  Totuus löytyy kaurapuurosta. Annas viel yks nektari. Sit tää likka liihottaa veks. Mä en pimeistä välitä, ettäs sen tiädät !

KÄNNINKÄINEN:    Elämäni valo, ammentaa ihan itse sammiosta korkeasta. Minä olen koko aikuisen ikäni tallustanut pimeässä. Ja elämäni ehtoo puolla kohtaan valonsäteen ja häikäistyin.

P. SÄDE:                  Sä olet juanu aivos pimeeks! Ihan sekasin ko menninkäinen . Pimeetä, pimeetä! Mistään muusta jaksanu puhua. Ihan pimee!!!

KÄNNINKÄINEN:    Sitähän elollisen oleminen täällä on. Ja avaruudesta suurin osa on sitä. Pimeää.

”Hetken loistat sä vain ja koht olen madon kidas sä ain !”

P. SÄDE:                  Pitäisit itte kitas kiinni! Sä oot tänään harvinaisen kolkkoa seuraa. Ennen sulla oli huumoria pelissä.

KÄNNINKÄINEN:    ”Kuolema. Humoristeista suurin!”, kirjoitti eräs tanskanmaalta.

P. SÄDE:                  Mä rakastan elämää... valoa... En kuolemaa.

Hyvästi humoristi!

KÄNNINKÄINEN:    ”Kuolemaan menevät tervehtivät sinua !”

P. SÄDE:                  Haista ite!

Katulamppu valaisee Säteen selkämyksen. Tuhannesosa sekunnin, Känninkäinen luulee nähneensä oikean keijukaisen. Tämä kuitenkin töräyttää läksiäisiksi ja illuusio on kadonnut.

KÄNNINKÄINEN:    Valonlapsi kaasupallossa !

 HÄN RAKASTI YÖTÄ !

Eilen iltapäivällä, Kääriäinen Reino Ilmari, 58v., avaruustähtitieteen tohtori, siirtyi taivaalliseen tähtitarhaan. Poistumiseen ei liity rikosta.

Kääriäinen tutki avaruuden pimeää ainetta päätyönään. Hän myös väitteli tohtoriksi pimeästä aineesta. Lisäksi hän oli tunnettu Kierkegaard tutkija, joka kirjoitti eri salanimillä, sanoma  –ja tiedejulkaisuihin. Kääriäisellä ei ollut perhettä. Avaruustähtitieteen professori, Esko Valtaoja sanoo: Kääriäinen oli oman tähtitiensä kulkija. Vangitseva ja humoristinen luennoitsija, jota tiedemaailma jää kaipaamaan. Avaruuden tutkiminen ja elämän tarkoituksen pohtiminen vei hänen kaiken aikansa. Hän oli pohjattoman utelias ja hän puhui kansantajuisesti vaikeistakin asioista. Miksi hän poistui tiedemaailmasta yllättäen? Siihen ehkä saamme vastauksia, kun hän testamenttasi koko elämäntyönsä, satoja ellei tuhansia päiväkirjojaan .

Hän loisti hetken aurinkoakin kirkkaammin ja sitten poistui, pimeään. Toteaa Valtaoja vakavana.

Testamentissa oli määrätty vene ja kohtuullinen määrä euroja, Päivikki Säteiselle. Häntä ei ole toistaiseksi tavoitettu.