NELJÄTOISTA NOLLAKUUSI
”Jos
tässä itselleen olisi jollakin lailla totta, niin se riittää niin se riittäisi
mainiosti”. Antti Reinin filosofinen ajatus ja esikoisteoksen
yksi kantava teema. Kirjassa on 142 sivua, ei siis järkäle luettavaksi, paitsi
ajatuksellisesti. Lyhyitä, ytimekkäitä monologeja mutta en oikein miellä näitä
novelleiksi. No, voin olla väärässä. Ehdottomasti luettava kirja ja ajatuksia
herättävä. Romaanikin on tulossa mutta musa vie nyt pääosan Reinin ajasta.
Tämä kirja on ilmestynyt jo
keväällä ja se oli esillä kirjamessuillakin. Tarinat ovat lyhyita, tästä
elämästä, taivaan ja maan välistä. Ei kuitenkaan ryppyotsaisesti katseltuna.
Pikemmin pilke silmäkulmassa. Tarinoiden nimet ehkäpä kertovat mitä on tuleva; Tullaan mennään mistä minne, Sipuli ja
omena, Miltä näytän juuri nyt ja Lentokoneet juuttuivat taivaan sineen…
Kiirettä
ei ole, sillä avaruudessa on turvallista ja hyvä olla. Kaikkialle on yhtä pitkä
matka. Reinin ajatus tämäkin. Oikeastaan minä ajattelen näitä
hetkelminä. Viivytään hetki toisen kertomassa todellisuudessa. Unohdetaan omat
murheet, ollaan tässä ja nyt toisen kertomalla matkalla. Otetaan vastaa hänen
kertomuksensa, tästä hetkestä. Maltetaan kuunnella, mitä hänellä on
kerrottavanaan. Pidit siitä tai et. Annetaan kuitenkin mahdollisuus. Samalla
opimme itsestämme, tällä matkalla, tässä ajassa. Kaikkea ei tarvitse niellä.
Antaa tarinoiden suodattua oma itsen läpi. Tärkeintä on antaa kertojalle
mahdollisuus tulla todeksi juuri sinulle, hetken.
Minulle ei kaikki tarinat
ns. kolahtaneet, mutta iso osa kuitenkin. Tarina alkaa jostakin ja päättyy
tilanteeseen, hetkeen, jota en odottanut. Se on parasta näissä tarinoissa.
Yllätyksellisyys, ähä, etpäs arvannut miten käy. Siitä minulle tulee hyvä
fiilis. Minut on yllätetty. Antti Reinin pieni kokoelma erilaisia hetkelmiä on
ehdottomasti kokemisen arvoinen.
Donnerin sanoin (taas
kerran); Lukeminen kannattaa aina!
